Kolumni: Sokerista tehdyt

”Mistä on pienet tytöt tehty? Sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista. Niistä on pienet tytöt tehty.”

Kun olin pieni tyttö vanhempani eivät juurikaan antaneet minulle sokeria. Syynä oli se, että pienen ihmisen purukalusto on altis vauroille. Eikä vain kiillevaurioille, vaan pahanenteiselle kariekselle. Hampaat harjattiin ahkerasti fluoripitoisella tahnalla aamuin illoin. Siis ne pienet, hauraat maitohampaat, jotka helposti syöpyivät kaikesta happamasta. Ne, jotka myöhemmin vaihtuivat sokeria paremmin kestäviin rautahampaisiin.

Kun kasvoin hieman vanhemmaksi, ja hampaillani oli parempi makea-toleranssi, sokeri ilmestyi kuvioihin. Ala-asteella kirmasimme koulun välitunnilla läheiselle kioskille salaa vanhemmilta ja opettajilta. Ja minkäs muunkaan takia, kuin irtokarkkien. Sokeria sai tässä vaiheessa syödä tietoisesti ja säännöllisesti. Erityinen juhlapäivä oli lauantai, sillä se oli erikseen ilmoitettu karkkipäiväksi. Muistatteko? Se hetki, kun vanhan kunnon lauantaipussin sai avata, oli maaginen. ”En varmasti anna näistä kenellekkään muulle. Saat haistaa, muttet maistaa.”

Tämä oli sitä aikaa, jolloin sokerin haittoja ei juuri listailtu tai mikäli listailtiin, niitä ei toitotettu joka tuutista syyllistävään sävyyn. Sokerista ei juurikaan puhuttu, eikä sen syömistä liiemmin kyseenalaistettu. Sokeri oli varsin mukava perheenäitien arjen helpottaja; sen avulla kun sai lapset hiljaiseksi ja tyytyväiseksi edes hetkeksi. Nyt auton takapenkillä karamellia mussuttava kersa oli kerrankin hiljaa. Ja silminnähden iloinen; lapsihan oli karamelliekstaasissa – sokerilla tainnutettu ja turrutettu, kuin huumattu.

Kun ensimmäiset reiät ilmestyivät hampaisiini, säikähdin, mutten lopettanut sokerin syöntiä. Olihan muillakin ikätovereillani, saati vanhemmilla ihmisillä, jo reikiä hampaissaan. Sokerilla oli suuri rooli ruokavaliossani; olinhan kuitenkin kasvanut aikakautena, jolloin sokerin ylenpalttinenkin kuluttaminen oli täysin ”OK”. Sokeria lisättiin myös ahkerasti ruokiin ja leivonnaisiin. Sokerilla jopa mässäiltiin. Olimmehan kuitenkin pulla…siis sokerimössökansaa.

Sokerin suurkulutusta jatkui pitkään. Joka kerta kuola suupielessä irtokarkkilaareja kauhoessani mieleni valtasi suunnaton euforia. Leffaeväiksi kun ei voinut valita muuta, kuin perinteisiä ”mässyjä”; pähkinät ja muut ’liian terveelliseksi luokiteltavat’ herkut olivat ankarasti kiellettyjen ruoka-aineiden listalla. Mikään ei tuntunut voittavan sitä tunnetta, kun pussista sai kaivella omia lempikaramellejaan ja miettiä, ottaako sitä tällä kertaa pääkallon, ufon vai kirpeän mansikan. Tai maistuisitko sittenkin enemmin aakkonen tai lumipallo?

Sokerifiestan jälkimeiningeissa olo ei kuitenkaan ollut aina, jos useimmitenkaan, ruusuinen. Ähky, oksetus, häpeä – nämä sanat kuvaavat hyvin sokeriyliannostuksen aiheuttamaa moraalikrapulaa. Tiedätte varmastikin, mitä tarkoitan? Jäin miettimään, mistä tämä tottumukseksi muodostunut tapani ”vetää överit” on perujaan. Olisiko asiaa auttanut se, jos minua ei olisi pienempänä palkittu karkkipussein kaikesta enemmän ja vähemmän loistokkaasta. Onko tapa siis opittu lapsuudessa, ja olenko kyseenalaistamatta jatkanut tottumuksiani aikuisikään saakka? Ovatko herkuttelutottumukseni todellakin vääristyneet?

Vaikka korvaankin nykyisin ruoanlaitossa puhtaat, valkoiset sokerit enenevissä määrin muilla vaihtoehdoilla, kuten hunajalla, ja pyrin herkutteluissanikin valitsemaan välillä hedelmiä tai edes suklaata räjähtävien sokeripommien sijaan, olen silti toivoton addikti. Sokerihiiri tunnustautuu: ”Hei, olen Emma, ja olen sokeriholisti.” Jos innokkaiden hyvinvointi- ja terveys-bloggaajien kaartia on uskominen, olisi seuraava vaihe siirtyä täysin, tai ainakin melkein, sokerittomaan ruokavalioon ja nautiskella yksinomaan marjoja ja raakapatukoita sekä käyttää makeutukseen steviaa. Olenko siis huono ihminen, jos en jaksakaan? Mitä, jos päätänkin jatkaa sokerin kanssa pitkäaikaista ystävyyttämme, joka on kestänyt jo lapsuudesta asti?

Niin, että mistä on isot tytöt tehty? Ei ainakaan sokerista. Hyi olkoon!