Kolumni: Siivoamisen sietämätön keveys

Siivoaminen on elämänpolku, jonka varrelta voi löytää uusia merkityksiä.

Olen aina vihannut siivoamista. Niiltä ajoilta, jolloin äitini toitotti ovenpielessä hankkivansa munalukon oveeni, jos en samantien ryhtyisi siivoamaan huonettani, on pinttynyt mieleeni arpia. Kapinallinen luonteeni ei kuitenkaan aina ottanut neuvosta vaaria, vaan siivouksesta käytiin kiivaita keskusteluja, jotka yltyivät valtataisteluiksi. Siivouksen suhteen en siis todellakaan ollut pedantti, enkä liiemmin nauttinut siisteydestä. Halusin jopa olla vastahakoinen ja siten sotkuinen.

Viime aikoina, kenties ikäkriisin saattelemana, olen kuitenkin halunnut muuttaa itseäni: käsityksiäni siisteydestä ja oikeastaan myös tämän myötä käsitystä itsestäni ja persoonallisuudestani. Olen hiljalleen pyrkinyt tuomaan siisteyden ajatusta elämääni. Olen viime aikoina oivaltanut, että siisti ympäristö tuo tietynlaista mielenrauhaa ja keskittymiskykyä. Siivouksella on mahdollista siis paitsi järjestellä ulkoinen elämä, myös sisäinen ajatusmaailma. Kun ympärillä näyttää kauniilta ja rauhaisalta, on helpompi tarttua mielessä pyöriviin ongelmiin ja pulmiin ratkoakseen niitä.

Tämän ajatusmallin sisäistämisellä on merkittävä vaikutus elämääni. Olen omasta mielessäni nykyisin varsin tarmokas ja aikaansaava, en laiska ja vetelehtivä. Tämä – siis siivouksen mieltäminen harrastuksena, ajanvietteenä ja puhteena erityisesti pienimuotoisen liikunnan suhteen – on vaikuttanut omaan minäkuvaani ja itsearvostukseeni positiivisesti.

Vaikka saatan yhä jättää aamuisin petaamatta sängyn, pyyhin pölyt asunnostani keskimäärin kerran kahteen viikkoon ja teen perusteellisemmankin asunnon läpikatselmuksen vain noin kerran vuoteen, olen silti ymmärtänyt sen, että siisteys kuuluu erottamattomasti elämääni samalla tavoin, kuin nukkuminen. Olen nykyisin järjestelmällisempi, kun mietin mihin sijoitan esineet, ja vien asiat ja esineet omille paikoilleen käytön jälkeen.

En enää levittele tavaroitani ympäriinsä, koska haluan kunnioittaa omistamiani tavaroita ja tietysti myös asunnossani asuvaa toista osapuolta. Miksi hänen tulisi joutua elämään läävän keskellä, jonka minä olen itsekkyydelläni aiheuttanut? Pienillä asioilla on onnistunut saamaaan asunnostani siistimmän ja mielestäni kirkkaamman.

Vaikka jätän toisinaan likaiset tiskit tiskialtaan reunalle, enää minun ei tarvitse murehtia siivouksen taakasta samalla tavalla. Kun teen pieniä asioita joka päivä siisteyden ylläpitämiseksi, huomaan rentoutuvani kotonani paremmin ja myös työskenteleväni tilassa tehokkaammin. Siivouksen tuominen osaksi arkea on todellakin muuttanut niin asennoutumistani kotitöitä kohtaan, kuin pitkällä aikavälillä onnellisuuttanikin: etenkin nykyisin osaan arvostaa pieniä kodistani löytyviä asioita entistä enemmän.

Se, kun pyyhkäisen pölyt taulun karmeista, saa minut pysähtymään hetkeksi miettimään esinettä, sen tarkoitusta ja alkuperää. Löydän onnen arjen keskeltä. Tämän lisäksi löydän myös helpommin esineet, jotka useimmiten aiemmin ovat olleet hukassa. Näin ollen en päädy ostelemaan turhanpäiten lisää roinaa asuntooni.

Siivouksen sisäistäminen on ollut uuvuttava ja vaikeakulkuinen polku – ja ollakseni rehellinen, olen yhä tuolla matkalla. En usko, että tämä polku päättyy koskaan, vaan sen varrelta voi löytää aina vain uusia kiemuroita ja risteyskohtia. Pitkän matkan ensimmäinen etappi on nyt kuljettu.

Paljon on vielä edessä, mutta matka taittuu nyt helpommin ja kevyemmin, kun ajatukseni ovat yhtä tekojeni kanssa. Koska tuo polku on joka tapauksessa kuljettava, miksipä siitä ei tekisi itselleen mieluisaa. Siivotessa pölyhuiskukin voi muuttua ilmapalloksi. Loppujen lopuksi kaikki on kiinni vain korvien välistä.