Kolumni: Rappioituneet mielet

Rappiolla on hyvä olla, vai onko sittenkään?

Samaan aikaan, kun ihmismassat intoutuvat onnellisuuden tavoittelusta, voimaantumisesta ja hyvinvoinnista, on kolikolla myös toinen kääntöpuolensa. Tämän kääntöpuolen nimi on rappio. Päällisin puolin kullatun kuoren ja itsensä brändäämisen alle kätkeytyy rikkinäinen ja onneton sielu, joka kierii itsesäälissä ja hautautuu suruunsa. Julkikuvan taakse voi kätkeytyä itsensä tai koko maailman kanssa kamppaileva, apua tarvitseva sielu, joka kaipaa hellää huomaa sekä jonkun joka kuuntelee ja ymmärtää; jonkun, joka oikeasti auttaa, eikä vain kerskaile auttavansa.

Ahdistuneisuudesta, onnettomuudesta ja voimattomuudesta on tullut tabuja. Ulospäin pahaa oloaan ei suinkaan saa purkaa äkkiseltään eikä julkisesti, vaan asiat tulee käsitellä oman pääkopan sisällä ja mieluusti mahdollisimman nopeasti; elämmehän tehokkuuden tavoitteluun tähtäävässä ja suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, jossa yksilöllä ei ole varaa voida huonosti, saati sairastua. Mutta milloin asioista kuuluu puhua niiden oikeilla nimillään ja ääneen? Milloin on lupa todeta, että asiat eivät olekaan niin ’reilassa’, kuin miltä ne ulkopuolisen silmin saattavat vaikuttaa? Milloin ihminen saa olla aidosti herkkä ja haavoittuva?

Isommilla työpaikoilla ja sen vaikutuspiirissä on, ainakin näennäisesti, arvokasta henkilöstöjohtamista sekä työhyvinvoinnista vastaavia tahoja ja henkilöitä, joiden intresseiksi on mainittu yhteisen ja yksilön hyvän eteen työskentely. Nämä instituutiot ja rakenteet on kuitenkin luotu vain yksi lähtökohta mielessä: yrityksen voiton tavoittelu. Jos yksilö tai ryhmä ei voi hyvin, on yrityksen intresseissä puuttua asiaan ja korjata epäkohta pikimmiten. Kyse ei ole suinkaan hyvän tahdon eleestä, saati vastikkeettomasta auttamisesta. Tavoitteena on saada turhat nurinat aisoihin, koska tällä on suora vaikutus yrityksen tavoitteiden saavuttamiseen, menestykseen ja sen myötä voittoon; asioihin, joilla on merkitystä yrityksen, ei yksilön, kannalta.

Työpaikkaa voisikin verrata puutarhaan. Jos rikkaruohoja ei saada kitkettyä tavanomaisen puutarhan hoidon yhteydessä muutoin vehreän nurmen laitamilta, jätetään ne tyystin kastelematta. Rikkaruohojen annetaan hiljakseltaan näivettyä, jolloin niistä ei ole enää nimeksikään haittaa, kun ne eivät kykene enää valtaamaan luvattomasti alaa. Vaativammissa ja radikaalimmissa tilanteissa apuna voidaan käyttää myös myrkyttämistä, jolloin rikkaruohot ja niiden rönsyt häviävät näköpiiristä kokonaan. Näin muu kasvusto voi hyvin, kun rikkaruohot eivät enää vaivaa niitä. Tämä on epämiellyttäväksi koettujen asioiden torjuntaa parhaimmillaan, järein asein.

Kotioloissakin purnaamisella on omat puolensa. Jos avaat suusi väärässä kohdassa ja väärään aikaan, saatat saada aikaan vain enemmän tuhoa, kuin mitä muutoin, jos vain olisit pitänyt suusi kiinni ja supussa. Koko perhettä rasittavat aikataulutuksesta johtuvat ja muut paineet. Toisinaan kodin seinien sisäpuolelle saattaa päästä myös suurempia mörköjä: työelämän lastia sekä ahdistusta ja jopa taloudellista ahdinkoa aiheuttavia tekijöitä, joka pahentavat entisestään perheen oloa. Yritähän tässä ilmapiirissä sitten kehittää itseäsi paremmaksi ihmiseksi, saati osallistaa muita perheen jäseniä mukaan jälleen seuraavaan, yhteiseen ”projektiin”. Onko näille omille kehityshankkeille milloinkaan oikeastaan aikaa?

Kavereiden kanssakin on parempi keskittyä juttelemaan mukavia. Hyviä puheenaiheita ovat esimerkiksi lasten hassut toilailut tai ihanat reissut, joita onnellinen perhe on yhdessä lähiaikoina tehnyt. Hiekkalaatikoita, vaipanvaihtoa, aurinkoa ja margaritoja – valitse nyt sitten näistä sopiva aihe valitusvirtesi aloitukseksi. Kukapa haluaisi rasittaa itseään toisen ongelmilla tai kantaa selässään toisen raskasta taakkaa? Niin kutsutuille ’negistelijöille’ eli negatiiviseen keskittyville ihmisille, joiden elämä koostuu lähinnä huolista ja murheista, ei ole kenenkään kiireisessä ja täydellisessä elämässä tilaa. Keveys ja lupsakkuus – nämä ovat kaksi valttikorttia ystävyyssuhteissa; joskin korttien pelaaminen johtaa auttamatta siihen, ettei toveria todellisuudessa tunneta kovinkaan syvällisellä tasolla.

Toki ystävien kanssa voi – ja kuuluukin – puida myös elämän alamäkiä; tai näin meille ainakin kerrotaan. Yritäpä ensi kerralla jaaritella koko tapaaminen ongelmistasi ja katso, ehdottaako ystäväsi uusia treffejä pian perään. Voit olla aika varma, ettei kutsua heru. Ainiin, mutta entäs ne kuuluisat sydänystävät? Mielestäni kysymys kuuluukin: kenellä meistä enää on näitä – siis ystäviä, jotka tekisivät kaikkensa meidän vuoksemme ja olisivat pyyteettömästi auttamassa heti, kun heihin päin katsookin? Niin, se kuuluisa altruismi. Onko sitä todella olemassa ja jos, niin missä määrin? Ja, mitä, jos et ole nälänhädässä tai ilman kattoa pääsi päällä, vaan vain elämän mutkissa ja mäissä kolhiintunut eli sisäisesti tohjona? Tarjoutuuko apua tällöinkin, vai odotetaanko sinun pärjäävän itseksesi? Olethan heille kuitenkin aikuinen ihminen, joka valittaa vain pääasiallisesti ”turhasta”. Kaiken näennäisen yhteisöllisyyden ja sosiaalisuuden keskellä olemme sittenkin kaikki ypöyksin ja vailla turvaa.

Koneistumisen, robottimaisen analyyttisyyden ihannoinnin, aikakautena on virhe olla turhan empaattinen tai inhimillinen. Maailmassa on oltava kova ja vahva selvitäkseen; näinhän evoluutioteoriakin ehdottaa. Rikkinäisiä laitteita ja ihmisiä on turha eheyttää, koska ne voi korvata helposti uudella. Tämä kertakäyttökulttuuri on levinnyt myös ihmisiin ja asenteisiimme. Virheelliset osat, erät ja sielut voi korvata uusilla. Tehotuotanto elämän kaikilla osa-alueilla kukoistaa. Laadusta viis, kunhan asiat hoituvat nopeasti. Tehokkuus ja optimointi ovat kaiken A ja O. Ja miksi näin on? Koska aika on rahaa. Ja jo valmiiksi rikkinäinenhän voi hajota helposti uudelleen. Siis halki, poikki ja pinoon! Meitä rappioutuneita mieliä odottaa mentaalinen kaatopaikka: systeemistä poikkeavan, virheellisen bulkkiromun hautausmaa. Siellä nähdään!