Kolumni: Pahin viholliseni

Tarina siitä, miten tavallinen elämäni muuttui turhanpäiväiseksi.

Tämä on taas niitä päiviä. Niitä päiviä, kun tunnen oloni levottomaksi ja jännittyneeksi. En malta istua. En malta keskittyä. Hypin seinille ja ahdistun. Olen onneton – kuin ääni pääni sisällä huutaisi: ”Sinä, senkin vätys! Etkö osaa tehdä mitään oikein? Miksi et ole parempi!”. Joku saattaisi kysyä, miksi näin teet, sillä olenhan kuitenkin varsin tasapainoinen ihminen, eikä minua ole diagnosoitu esimerkiksi ADHD-häiriöiseksi. Minulla on työ. Minulla on perhe. Minulla on ulkopuolisen silmin asiat oikein hyvin. Niin, että miksi minä tunnen valtavaa turhautuneisuutta ja epävarmuutta arjen ja työn keskellä?

Kysymys on ajankohtainen ja ikääni liittyvä. Minulla on tällä hetkellä pienimuotoinen ikäkriisi. Tiedän, että toisten mielestä koko ajatus on aivan puppua, mutta minä tunnen sydämentykytyksiä, kun mietin omaa vanhenemistani. Kenties en ole saavuttanut elämässäni tarpeeksi suhteessa siihen, missä näen muiden menevän ja minkälaiselta heidän elämänsä näyttäytyy ulospäin. Kenties poden huonoa itsetuntoa ja syyllistän itseäni tekemättömistä asioista. Kutsuttakoon tilannetta millä vain nimellä tahansa, käyn läpi parhaillani pyöräiden täyttämisen kriisiä.

Toiseksi, esitetty kysymys on perhesuhteisiin liittyvä. Enkö ole saanut lapsuudessani tarpeeksi huomiota ja kiitosta tekemistäni asioista? Kumpuaako tämä riittämättömyyden tunne vanhoille päivilleni saakka? Enkö ole kenties tullut huomatuksi haluamallani tavalla? Perhesiteeni eivät välttämättä ole olleet niin vahvoja, että olisin saanut nuoruudessani riittävästi äidillistä rakkautta. Olenko siis tosiasiassa olosuhteiden pakosta ja johdosta uhri, joka ei osaa irtaantua ajan kahleista?

Kolmanneksi kysymys on luonteeseeni ja minäkuvaani liittyvä. Olen hyvin tehokas ihminen ja pyrin elämässäni eteenpäin. Olen sinnikäs ja uuttera. Tiedän tämän, mutta silti koen, etten ole tarpeeksi hyvä. En ole tarpeeksi fiksu. Enkä ole tarpeeksi aikaansaava. Muut ihmiset ympärilläni ovat huomanneet kyllä kyvykkyyteni ja kehuvat minua ahkeraksi. Miksi siis, vaikka tiedostan asian, en osaa kohdata sitä enkä näe tätä ominaisuutta itsessäni? Itse olen itselleni laiska epäonnistuja.

Kysymys on myös yhteiskunnallinen ja kansallisuuteemme liittyvä. Paljon on puhuttu yhteiskuntamme normeista. Viime aikoina on ollut keskustelua epäonnistumisen sallimisesta ja virheistään oppimisesta – asioista, jotka meille suomalaisille ovat varsin vieraita lähtökohtaisesti. Onko meihin myös siis kyvätty epäonnistumisen siemen? Ajattelemme aina uuteen askareeseen tarttuessamme mahdollisuutta siitä, että josko epäonnistumme. Rakennamme itseämme, minuuttamme ja minäkuvaamme käytyjen keskusteluiden pohjalta. Voiko siis olla niin, että rakennamme itsestämme myös tässä samassa virheellisen kuvan? Leimaamme itse itsellemme epäonnistujan leiman otsaan.

Olenko siis vain luonteeltani narsisti, joka ei hyväksy epätäydellisyyttään? Kylmäkiskoinen onnenonkija, jolle tunneköyhä lapsuus, muuttuva elämäntilanne ja vaillinainen minäkuva luovat paineita jatkoa ajatellen. Vai olenko kenties yhteiskunnan vinoon kasvattama ja virheellisesti ruokkima yksilö? Onneton raukka, joka ei uskalla yrittää, koska pelkää epäonnistua. Olenko minä siis itse pahin viholliseni? Vai onko vika sittenkin oikeastaan muissa – vaikka näinhän meitä kielletään väittämästä ja ajattelemasta?

Vanha suomalainen sanonta kuuluu: ”Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.” Mitäpä, jos leikkaankin ensitöikseni tuon ärsyttävän katajan pois alta. Ja entä sitten, jos tipun? Tippuessa korkeuksista laskeutuminen ei välttämättä ole yhtä pehmeä, mutta himpura sentään, ainakin olen kurkottanut korkeammalle kuin aiemmin elämässäni ja nauttinut näkymistä matkan varrella. Yrittänyttähän ei laiteta.