Kolumni: Kura lentää

Kura. Loka. Rapa. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Ja eikös äiti opettanut, että kuraa ei saa heittää muiden päälle?

Internetin ihmeellisessä maailmassa kuka tahansa voi kommentoida toista negatiiviseen sävyyn anonyymisti, ilman, että kyseinen henkilö koskaan tietää, että hänestä on sanottu pahaa sanaa. Teksti voi jäädä kummittelemaan netin uumeniin vuosikymmeniksi, eikä siihen välttämättä törmää edes kukaan. Ja jos törmääkin, ei tämä henkilö juuri loanheitosta välitä, sillä mustamaalaaminen on aivan normaalia nyky-yhteiskunnassamme. Ja vaikka itsekin yrittäisit poistaa kommentin, et voi luottaa siihen, että sivuston moderaattorit tarttuvat huomautukseesi, saati tekisivät asialle jotakin. Se, mikä on sinun mielestäsi loukkaavaa, ei välttämättä ole toisen mielestä. Nykyisenä nettiaikakautena et voi kontrolloida, mitä muut kirjoittavat sinusta. Tämä asia sinun täytyy vain kylmänrauhallisesti hyväksyä. Loanheitto on yhteiskunnallisesti sallittua.

Mistä tämä kaikki sitten johtuu? On selvää, että monilla meistä on jotain pahaa sanottavana toisesta, ja mikä parasta, asian voi tehdä nykyisin entistä näkyvämmin. Mitä mahtipontisempi olet ajatuksissasi ja tekemisissäsi, sitä paremmin tulet noteeratuksi kaiken epäjärjestyksen ja sanahelinän keskellä. Somen aikakautena tavallisella tallaajalla on valtaa. Huomattavasti. Valta on valunut eliitin käsistä ”perusjantterin”, ”taviksen” eli ”normijätkän” käsiin. Lordi Acton on aikanaan sanonut, että valta turmelee. Onko meille nyt käynyt tai käymässä näin? Käytetäänkö valtaa väärin? Ja tärkeimpänä, jos kyllä, niin miksi valtaa käytetään väärin?

Tosiaan, mitkä ovat sitten vallan väärinkäytön syyt? Onko verkostoitumisella ja sen helppoudella kääntöpuolensa. Facebook-tilin voi nykyisin luoda kuka vain. Kyllä, käyttäjien joukosta löytyy myös alle 13-vuotiaita diginatiiveja. Mitä vielä? Internetin keskustelupalstoilla keskustelu – tai pikemminkin p —upunjauhanta – käy kuumana. Oletteko huomanneet? Milloin kukakin on nähnyt kenetkin, ties kuka käsipuolessaan. Eikä raportointi jää vain tekstuaaliselle tasolle tai tyystin tuntemattomien turisoijoiden hörinöiksi. Asialle on omistettu omia sivustojaan, joissa analysoidaan ja ruoditaan virheitä tehneitä henkilöitä ja heidän valintojaan. ”Tyhmät!”. ”Voi herranjestas!”. ”No hohhoijakkaa!”. Tällaisia kommentteja voi lukea muun muassa viraaliksikin äityneiden Facebook-kuvakappausten alta, joissa joko todenperäiset – ja ehkäpä toisinaan tekaistutkin – henkilöt ovat suoltaneet statukseensa jotakin tavattoman asiatonta tai älyvapaata. Loanheittämisestä ja mustamaalaamisesta – anonyymisti tai ei – on tullut valtavirran ilmiö ja hyväksytty toimintatapa. Vallitsevaksi ajattelutavaksi on muodostunut jotakin tämänkaltaista: ”Posautetaan nyt tuokin ketale, kun tuollaista tohtii yrittämään! Eipähän yritä jatkossa.”

Sisäänpäin kääntynyt viha. Pettymys omaan itseen. Käsittelemätön paha olo ja ahdistus. Ovatko nämä perimmäisiä syitä mollata muita? Tuleeko syyllistämisestä ja halveeraamisesta henkilölle itselleen parempi mieli? Onko koulukiusaus puettu uusiksi ja istutettu interwebiin? Vai onko taustalla todellakin perinteinen, suomalaisille hyvinkin tuttu kateellisuus ja panettelu. Alisteinen ja sorrettu kansa pohjoisesta, joka on kääntynyt itse itseään vastaan sen sijaan, että puolustaisi omaa lihaa ja vertaan. Olemmeko todellakin niin ahdasmielisiä? ”Keeping up with the Joneses” -tyyppinen ajattelu saattaa istua tiukemmassa kuin ajattelimmekaan. Syyt voivat olla hyvinkin moninaiset.

Foucault on ilmaissut, että valtasuhteet muodostuvat käytäntöjen kautta. Hänen mukaansa valta on toimintaa, joka kohdistuu muiden ihmisten toimintaan. Tähän liittyen haluankin jakaa lopuksi tarinan, jonka ystäväni kertoi taannoin. Hänen omakohtainen kokemuksensa on seuraavanlainen:

Ajan usein autolla tietä, joka saattaa helposti näyttää kävelytieltä, mutta joka on kuitenkin lain mukaan sallittu autoille. Ihmiset eivät kyseisellä seudulla tiedosta, että autoilla on yhtäläinen oikeus ajaa tällä tiellä. Kadulta löytyy myös ihmismassoja, jotka siirtyvät joka kerta auton alta pois hyvin vastahakoisesti. Ikävää on myös se, että vanhat rouvashenkilöt meinaavat nyrjäyttää nilkkansa vaappuessaan sivummalle väistääkseen ohittavaa autoa. Koiratkin kipittävät hätääntyneenä sivuun. Kaikki, paitsi itse autoilija, joka tuntee oikeutensa, ovat ärsyyntyneitä: ”Mitäs sinä nyt siinä hiillostat perässäni sen auton kanssa, kun minä tässä kävelen oikeutetusti kävelytiellä”. Autoilija itse on vaivaantunut.

Jäimme miettimään asiaa oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Onko virhe tiemerkinnöissä vai henkilöissä? Onko kyse siis siitä, ”mikä” ongelmatilanteen aiheutti vai siitä ”kuka” on syyllinen? Jos vihaisesti mulkoilevia silmäpareja uskominen, ”kuka” lienee oikea vastaus.

Odotahan vain, kun ajat ensi kerralla autollasi sateella kyseisellä tiellä, ja kura lentää kävelijän tai pyöräilijän päälle – saat tuta. Parhaimmassa… pahimmassa tapauksessa henkilö, esimerkiksi joku ala-astelainen pikkupahis ja äidin oma enkeli, kirjaa ylös rekisterikilpesi numeron, selvittää nettihaulla henkilötietosi ja julkaisee avautumisen ilmeisestä törppöilystäsi sosiaaliseen mediaan. Status-päivityksessä hän luonnollisesti korostaa syntymänimeäsi ja sitä, kuinka ajoit pienen lapsen yli (ainakin melkein). Pian julkaisulla onkin jo tuhansia jakoja ja kaikki uskovat viatonta lasta. Totuushan se lapsen suusta tulee, eikös meille kaikille ole näin opetettu. Pian uutislehti tarttuukin jo viraalipostaukseen lööppien ja lukijoiden kalastelun toivossa; kaikki provosoivaksi luokiteltava uutisointi kelpaa julkaistavaksi – sulkeltavathan printtilehdet nyt hurjasti. Seuraavaksi Internetissä kuhisee kohuartikkelin ympärillä: ”Läheltä piti! Holtiton kaahari ajoi lapsen kuumoon – katso kuvat kuraisesta pikkupojasta!”. Twiittiviidakko laulaa. Menee vain hetken aikaa itse tapahtumasta ja sinut on jo mustamaalattu ja maineesi on tahrattu valtakunnallisesti. Kärjistääkseni, hyvä kun ehdit edes vielä parkeerata autoasi sitten kuraepisodin. Ja tarkistiko kukaan faktoja? Ei. Kysyikö kukaan itse autoilijalta, miten tilanne oikeasti meni? Ei.

Seuraavaksi samaista autoa pakoon lyllertänyt poloinen mummo kukkahatussaan antaa todistajanlausunnon hurjapäisyydestäsi ja iskee viimeisen naulan arkkuusi: ”Minäkin sen näin! Selvää ylinopeutta havaittavissa!” Näinkö tämä toimii? Oli kyseessä sitten tosiasiallinen valhe tai itselleen uskottelu, raja on varsin häilyvä, eikä sen niin väliä. Suuri yleisö on aina nälkäisenä. Juorunkipeät hyeenat. Vaihtokaupan voi onneksi aina tehdä itselle suotuisaan hintaan, vaikkapa viiden tunnin tai yhden päivän julkisuudesta. Ja mitä sitten, jos rapatessa roiskuu.